László Krasznahorkai, Saatanatango
Kommuunin elämää varjostaa synkät mielenmaisemat. Asukkaiden aatteissa elää epätoivo, kurjuus; silti toivo jostain, mistä tahansa, joka raahaisi kylän läpi sateen ja tuulen, kärsimyksen pauloista kohti aurinkoista huomista. Mistään sellaisesta ei torppien tenavoilla saati varttuneemmalla väellä ole varaa unelmoida, varantojen kuluessa tarpeiden sijaan milloin viinilasillisiin, milloin pulloihin pálinkaa. Futaki, Hra Schmidt vaimoineen, tohtori, Halicsit ja Kraner, jopa kylän kievarin väki, vain odottavat jonkin uuden, muutoksen puhurin, puhaltavan heidän ylitseen. Vaan turhaanko he odottavat? Eivät toki. Irimias, kylässä vapahtajan maineeseen noussut maailmanmatkaaja, on palaamassa kera suunnitelman paremmasta tulevaisuudesta. Onko hän se, joka pelastaa kylän unholan iäisyyden kidasta?
László Krasznahorkain vuonna 1985 julkaistu romaani asettuu maailman tekstien virrassa Unkariin, aikaan jälkeen neuvostovallan. Kirjan synkkyys kuvastaa Unkarin kärsimyksiä 1900-luvun köyhyyden ja kurjuuden tiimoilla, sekä esittää mieleenpainuvassa valossa sen, kuinka ihmiset kokivat diktatuurin vaikutukset musertavana voimana, täynnä tyhjiä lupauksia uuden uhkeasta elämästä. Taide-elokuvien ystävät saattanevat tunnistaa tarinan samaa nimeä kantavasta, Béla Tarrin ohjaamasta eepoksesta.
Krasznahorkai käyttää myrkyllisen kylmää kieltä kuvaamaan sitä syvää ahdinkoa, jota hän itsekin koki eläessään vuosia suurvallan paineen alla, eikä romaanin viesti siten jää epäselväksi. Päinvastoin: koin virkistäväksi samaistua Unkarin kansakunnan kipuihin henkilökohtaisella tasolla, sekä samalla uppoutua kirjan harvinaisen aikarakenteen synnyttämiin käännekohtiin ja henkilöhahmojen kehitysarkkeihin. Lukukokemuksena teos on ainutlaatuisen koskettava, ja samalla opettava kuvaus lähihistorian vaietusta traagisesta näytöksestä, jonka rautaesirippu piilotti taakseen.