Jón Kalman Stefánsson, Jotain kaikkeuden kokoista
Jotain kaikkeuden kokoista on jatkoa kirjalle Kaloilla ei ole jalkoja (2019). Sen voi lukea itsenäisenäkin teoksena, sillä romaanit eivät ole juonivetoisia. Pikemminkin ne ovat muistelua, psykologista pohdintaa ja selviytymiskertomuksia.
Päähenkilö muistelee nuoruuttaan serkkunsa Arin kanssa 1980-luvun Islannissa. Välillä takaumat vievät heidän isovanhempiensa aikaan ja elämäntapaan. Yhteiskunnan muutos näkyy kertomuksissa: välillä ollaan pienessä vuonon kalastajakylässä, toisinaan kaupungissa Yhdysvaltain sotilastukikohdan kupeessa.
Kirja ei ole suinkaan matkailumainos, vaan kuvausta eletystä elämästä. Siihen mahtuu työttömyyttä ja yksitoikkoista työtä kalatehtaalla, alkoholismia ja monenlaista kipeää, johon koetetaan saada selvyyttä ja sopua. Menneiden sukupolvien kokemukset heijastuvat nuortenkin elämään.
Vaikka pohjavire on alakuloinen, kirjailijan kielenkäyttö on kiitoksen arvoista. Hän kuvaa herkästi ja kauniisti niin kotimaansa luontoa kuin ihmisen mielen liikkeitä.